”Vaaleaihoisten vihaaminen on tasa-arvoista!”

Olen törmännyt mielenkiintoiseen ilmiöön netin ihmeellisessä maailmassa. Tietyissä piireissä ei ole epätavallista, että muiden etnisyyksien omaavat saavat dissata vaaleaihoisia ihmisiä niin paljon kuin sielu sietää. Mutta auta armias, jos vaaleaihoinen dissaa samalla mitalla takaisin. Rasismia! Vaaleat ovat sortaneet muita kansallisuuksia niin kauan, että on vain reilua, että nyt heitä sorretaan samalla mitalla takaisin. Jee, tasa-arvoa!

Kutsukaamme tätä postausta varten kyseistä ihmisryhmää TSOTeiksi (=tekopyhät sosiaalisten oikeuksien taistelijat).

Itse olen kaikkea ihmisen ulkonäköön liittyvää syrjintää vastaan, mutta aikaisemmin kuvaillun mentaliteetin perusteella myös minä vaaleana kantasuomalaisena olen TSOTeille rasisti pelkällä olemassaolollani. Ei mitään muttia, rasisti mikä rasisti. Ei sillä väliä, että itse kiusattuna tiedän millaista on tulla syrjityksi ja pilkatuksi oman ulkonäkönsä perusteella, ja että siksi vannoin olla itse ikinä tekemättä samaa toiselle ihmiselle. Ei, minun tulisi hävetä ja pyydellä anteeksi olemassaoloani esi-isieni tekojen perusteella.

p

TSOT logiikka.

Tähän väliin olisi ihan hyvä huomauttaa, että meitä vaaleaihoisiakin on monista eri lähtökohdista ja kulttuureista. Ovatko tosiaan kansana muka vaalea usalainen, suomalainen ja venäläinen kulttuuriltaan, tavoiltaan ja historialtaan tismalleen samanlaisia? Eivät tietenkään, edes yhden kansan jäsenet eivät ole täysin samanlaisia keskenään. On järjetöntä väittää, että kaikki vaaleaihoiset olivat ja ovat säälimättömiä alistajia ja kaikki tummaihoiset alistettuja uhreja. Mietitään vaikka Suomea. Meillä kantapopulaatio on iholtaan vaaleaa, mutta olemme viimeistä lähes sataa vuotta lukuun ottamatta aina olleet muiden maiden vallan alla.

On vain huvittavaa nähdä kuinka yli hilseen tämä pyhistely on TSOTeilla mennyt. Esimerkkinä voisin kertoa seuraavan tarinan: tykkään nörttiharrastuksieni myötä katsella netissä, kuinka ihmiset pukeutuvat elokuvien tai pelien hahmoiksi. Paskamyrsky on TSOTtien osalta taattu, jos vaalea ihminen on valinnut tummaihoisen hahmon ja pukeutunut muuten tämän täydelliseksi kaksoisolennoksi. Hauskaa on se, että tuota vaaleaihoista roolipukeutujaa haukkuvat TSOTit ylistäisivät maasta taivaaseen tummaihoista, joka pukeutuisi vaaleaksi hahmoksi; ”Anna mennä toveri, älä anna valkoisten määrätä keneksi voit pukeutua!”

En ihan oikeasti tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa näille ihmisille, jotka vihaavat vaaleaihoisia näiden esi-isien rasistisuuden ja vääryyksien perusteella, kuvitellen toteuttavansa jotain suurta oikeutta rasismin vastaisessa taistelussa. Minä tyhmä se kun luulin, että rasismia on se, että tiettyä ihmisrotua vihataan ja/tai syrjitään pelkästään heidän rotunsa perusteella.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Ajatuksia uskonnosta

Me ihmiset olemme lajina kulkeneen evoluution mittakaavassa hyvin pitkän matkan hyvin lyhyessä ajassa. Olemme keksineet tavan jakaa näennäisesti näkymättömästi rajoittamattoman määrän tietoa ympäri maailmaa. Olemme selättäneet monet tappavat kulkutaudit ja sairaudet. Olemme jopa saaneet muutaman lajimme edustajan maapallon ulkopuolelle. Olemme saavuttaneet niin monta uskomattomalta kuulostavaa asiaa, mutta siitäkin huolimatta emme ole onnistuneet päästämään irti yhdestä vanhasta tiukkaan istuvasta asiasta. Nimittäin uskonnosta. Ja ennen kuin kukaan lukija alkaa repiä pelihousujaan, antakaas kun selitän.

Kuten ketä tahansa keskivertoperheestä tulevaa suomalaislasta, myös minua vietiin pienestä asti kirkkoon. Ei säännöllisesti joka sunnuntai, vaan enemmänkin erilaisten kirkonkerhojen, uskonnollisten juhlien ja tapahtumien yhteydessä. Lapsena siihen ei kiinnittänyt niinkään huomiota, ainoastaan ärsytti, kun joutui taas menemään tylsistymään. Opetettuja ajatuksia ei ajatellut sen syvemmin, mutta ei niitä kyseenalaistanutkaan. Sitten saapui teini-ikä.

Yhtäkkiä vaatteet, joita halusin pukea ylleni, eivät olleetkaan sopivia kirkkoon vietäväksi. Tämä herätti nuoressa itsessäni ärsyyntymistä. Koko ikäni minulle oli kerrottu, että Jumala rakastaa ja hyväksyy kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat. Miksi en siis olisi voinut mennä itsenäni kirkkoon? Opin hyvin pian, että Jumalan rakkauteen sisältyy ehtoja. Tosin tästäkin ovat Jumalan seuraajat keskenään eri mieltä. Säännöt eivät ole kiveen hakattuja, vaan vaihtelevat uskovaisesta toiseen (toki ihmisiltä itseltä kysyttäessä juuri heidän sääntönsä ovat ne oikeat).

Rippikoulu tuli ja meni eikä suurta uskoon valaistumista tullut. Kuitenkin vasta parikymppiseksi tultuani aloin aktiivisesti perehtyä uskontoon aiheena, mutta hyvin kriittiseltä kannalta. Prosessi on johtanut minut hylkäämään uskonnon, jota kerran pidin kasuaalisti totuutena. Luonnollisesti muutos on vaikuttanut siihen, millainen ihminen minusta on tullut, ja kuinka näen maailman ympärilläni. Monet asiat, jotka rajoittuvat uskonnon nimessä, ovat alkaneet ärsyttämään enemmän. Ymmärrän kuitenkin, että uskonto täällä Suomessa on onneksi hyvin maltillista ja usein mielletään yksityisasiaksi. Ainakin teoriassa.

Niin kauan, kuin uskonnon nimissä ketään ei vahingoiteta tai muiden elämää rajoiteta, minulle on ihan sama mihin kukakin uskoo. Harmi kyllä, edes täällä Suomessa emme ole saavuttaneet sellaista tilannetta.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Amazonin vähäpätöisiä, mutta jatkuvia ongelmia

Synnyin kohtalonani kasvaa pitkäksi. Heti alusta saakka olen hiponut neuvolan kasvukäyrien huippuja, ja ohittanut ikäisteni keskipituuden vähintään pään mitalla. Ala-asteen liikuntatuntien pituusjonoissa minun oli aina helppo löytää paikkani; suoraan vain reunalle muiden kinastellessa muutaman millin eroista keskenään. Saavutin täysi-ikään mennessä kunnioitettavat 183 senttimetriä, vaikka minulle alun perin luvattiin korkeintaan ”vain” 178 senttiä. Oli minun sitten pakko ylisuorittaa siinäkin. Ja niin, olen siis nainen.

Muutamien kiistattomien etujen vastapainoksi meille Amazoneille esiintyy monia mielenkiintoisia ongelmia arkielämästä. Ensinnäkin koko yhteiskunta on mitoitettu itseäsi pienemmille. Hyvin usein julkisissa kulkuvälineissä, vessoissa ja muissa istumista vaativissa ympäristöissä saa nököttää pää polvien välissä, että mahtuisi edes jotenkin paikalleen. Pitkällä ei myöskään ole varaa olla nöyristelemättä, muutoin voi odottaa säännöllistä lähempää tuttavuutta ovenkarmien ja lamppujen kanssa.

Toiseksi vaatteiden löytyminen on ainainen haaste. Luulisi, että kun niitä muotiluomuksia istutetaan vähintään yhtä pitkien mallien päälle mainoskuvissa, niin ne samat kuteet sitten istuisivat meille in real life pitkillekin. Turha luulo. Olen jo henkisesti valmistanut itseni siihen, että ainakin puolet kokeilemistani vaatteista ovat aina liian lyhyitä joko hihoista, helmoista tai lahkeista. Mahdollisesti kaikista kolmesta yhtä aikaa. Viattominkin kesämekko muuttuu helposti ja vahingossa päälläni säädyttömäksi, vesirajalla tasapainottelevaksi minihameeksi. Naisena suuri surun aihe minulle on myös se, etten voi ystävieni kanssa vaihdella ja lainailla pahemmin mitään vaatteita suuren kokoeron vuoksi. Vaatteiden koon kasvaessa on usein todennäköisempää, että vain niiden leveys kasvaa, ei pituus. Sukkahousut ovat pahin syyllinen tähän.

Kolmas ja ehkä kaikista suurin päänvaiva ovat muiden ihmisten suhtautumiset. Kannattaa varautua siihen, että randomeinkin vastaantulija heittää sinulle samoja kuluneita läppiä, jotka ovat vanhempia kuin ihmisten sivilisaatio. ”Tuuleeko siellä ylhäällä” toimikoon kaikista pahamaineisimpana esimerkkinä. Samoin kysymykset siitä oletko: a) malli, b) koripallonpelaaja, c) muu vastaava pituuteen liittyvän ammatin edustaja. En minäkään kysy lyhyiltä ihmisiltä pelaavatko nämä minigolfia, sitä pidettäisiin tökerönä.

Miksi muuten kaikista ihmisen vartalonmitoista pituus tuntuu olevan se, jota on tahdikasta kysyä ventovieraaltakin? Kukaan ei varmasti kysyisi vasta tapaamaltaan ihmiseltä, mikä tämän paino tai kengänkoko on. Ehkä tämä normaalipituisista ihmisistä tuntuu turhalta valituksen aiheelta, mutta kuvittele itse, miltä tuntuisi tulla kysytyksi samaa asiaa säännöllisin väliajoin jopa täysin tuntemattomilta porukoilta.

Pitkänä naisena olen myös kuullut usein muiden voivottelua siitä, miten mahtaa olla kurjaa, kun suurin osa miehistä ovat sinua lyhyempiä. Tai jotkin miehet ovat itse kommentoineet, että ”harmi kun oot noin pitkä”. Itseäni enemmän ärsyttää se tapa, miten tuosta asiasta puhutaan. Annetaan ymmärtää kuin itseään lyhyemmän miehen ottaminen olisi naiselle jotenkin kuvittelemattoman hirveä asia, suuri onnettomuus, jota pitää yhteistuumin valitella ja pahoitella tämän tragedian kohdanneelle. Itseäni asia lähinnä naurattaa. Ehkä, koska olen tullut viettäneeksi koko elämäni pitkänä, olen pystynyt käsittelemään tämän asian pääni sisällä eri tavalla kuin valtaosa väestöstä, tai sitten en muuten vain koe pientä eroa oikeasti merkitseväksi seikaksi. Ehkä se toimiva suhde olisi kuitenkin paljon tärkeämpi seikka kuin sen osallistujien pituudet. Mutta kuitenkin edellä mainitut asenteet karsivat minulta monta potentiaalista kiinnostuksen kohdetta, itsestäni riippumatta, mikä on sääli.

Onneksi nämä kaikki mainitut esimerkit lukeutuvat enemmän first world problems tyylisiin tyhjästä valittamisiin, eivätkä oikeasti vaikuta meidän Amazonien elämänlaatuun. Ei kenelläkään ole loppujen lopuksi helppoa oli sitten pitkä tai lyhyt, laiha tai tukeva. Ainakaan heidän itsensä mielestä.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

”Nuoret vain loisivat tuilla, eivätkä suostu tekemään töitä!”

Aikuisuus on yksi suuri huijaus, josta lapsille viljellään harhakuvia heti alusta asti. Luulin aina pienenä, että jossakin vaiheessa varttumiseni varrella jotain suurta ja mullistavaa tapahtuisi. Toisin sanoen jossakin vaiheessa tuntisin selkeästi, että nyt olen aikuinen ja tiedän mitä elämältäni haluan. No, nyt 23-vuotiaana tajuan, kuinka väärässä nuo olettamukset olivat. En tiedä yhtään sen tarkemmin mikä minusta isona tulee, en tiedä monista asioista yhtään sen verran enempää, kuin kymmenen vuotta sitten. Nyt minulta vain oletetaan, että tietäisin.

Tiedän kuitenkin suuripiirteisesti mitä haluan. Haluan hyvän perustyön, jolla voin elättää itseni. Haluan söpön, pienen asunnon, jonka voin sisustaa kierrätyskeskuksen löydöksillä mieleni mukaan. Haluan päästä matkustamaan silloin tällöin. Haluan jossakin vaiheessa löytää elämäni rakkauden, jonka kanssa voisi jopa perheen perustamista miettiä. En usko että se, mitä haluan, on mitenkään epärealistista. En kuitenkaan tällä hetkellä omaa mitään edellä mainituista, ja se johtuu lähinnä siitä, etten ole saanut töitä.

Minua itseäni ärsyttävät nykyään puheet nuorten laiskistumisesta ja työhaluttomuudesta. Juu-u, kyllä sinä isomummi aloitit työssäkäynnit jo 10-vuotiaana, mutta etsipä minulle työnantaja, joka on valmis ottamaan edes 17-vuotiaan töihin tänä päivänä. Aika harvassa nuo paikat tuntuvat olevan, ja niistä muutamasta paikasta saat sitten kilpailla tuhannen muun kanssaikäisesi kanssa. Monet pikkuhommat, joita isovanhempamme saattoivat tehdä, ovat ajan myötä jääneet tarpeettomiksi (esimerkiksi sähköposti korvaa tehtaiden entiset lähettipojat). Mutta siinä vaiheessa, kun 18 vuotta kalahtaa mittariin, sinulta oletetaan jo löytyvän työkokemusta. Tämä oravanpyörä on varmasti monille tuttu. Ei työkokemusta -> ei työpaikkaa, josta saada kokemusta -> ei edelleenkään kokemusta. Nykypäivän ihannetyöntekijä on 25-vuotias, kahden koulutuksen ja kymmenen vuoden työkokemuksen omaava tyyppi.

Itse olen yrittänyt löytää itselleni työpaikkaa jo jonkin aikaa. Olen jo luopunut toivosta, että löytäisin omaan opiskelupaikkaani liittyvän työpaikan, mutta ei sillä niin väliä. Tässä vaiheessa olisin onnellinen mistä tahansa työpaikasta, minkä palkalla pystyisi elämään. Olen hakenut kaikkiin tietämiini pikaruokaloihin, siivoojaksi, vaatekauppoihin, kauppojen kassalle, kotiapulaiseksi… mutta ei vain tärppää. En ole päässyt edes haastatteluihin. En elättele mitään epärealistisia toiveita tai olettamuksia itsestäni. En hae toimitusjohtajien paikkaa, ihan perusduunia vain.

Miltä työnhaku nykyään tuntuu.

Miltä työnhaku nykyään tuntuu.

Suomessa tehdään kuitenkin asiat turhan vaikeaksi. Moniin perustöihin ei pääse ilman jonkin sortin koulutusta. Esimerkiksi tarjoilijaksi pääsee monissa maissa ilman mitään koulutusta ja se onkin monille ensimmäinen työpaikka ikinä. Suomessa sinulla ei ole sellaisiin töihin menemistä ilman hygieniapassia, anniskelupassia ja tarjoilijan koulutusta. Isoisäni kertoi, kuinka he hankkivat leffarahaa norkoilemalla raksoilla. He keräsivät laudoista nauloja ja veivät ne takaisin työmiehille, jotka maksoivat pienen korvaussumman niistä. Nyky-Suomessa tuo varmasti laskettaisiin jo harmaaksi taloudeksi.

Olen halukas tekemään töitä. Haluan olla itsenäinen ja antaa oman panokseni tähän yhteiskuntaan. Haluan päästä muuttamaan vanhempieni helmoista ja aloittamaan kunnolla oman itsenäisen elämäni. Mutta tuntuu, ettei minulle suoda sitä mahdollisuutta, vaikka kuinka yritän. Samaan aikaan työttömiä ja etenkin nuoria syyllistetään perseellään istumisesta ja tuilla loisimisesta. Tässä vaiheessa en ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Sinä, hyvä yhteiskuntani, tönit minut maahan ja sitten syyllistät siitä, että makoilen pitkin pituuttani.

No, ei niin, että olisin vielä luovuttamassa. Koen vain tilanteen erittäin turhauttavaksi.

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia